Lueskelin Valmentaja-lehdestä urhelijan psyyken huollosta ja huomasin prosessoivani jälleen viime elokuun MM-kisoja mielessäni. Epäonnistumiset henkilökohtaisissa lajeissa ovat jättäneet pienen arven, mutta tilanne juontaa juurensa kauemmas. 2011 EM-kisoissa suoriuduin yllättävänkin hyvin, ottaen huomion, että maajoukkekesän aikana kunto lähti syöksykierteisesti laskemaan, vasta myöhemmin selvisi, että minulla oli anemia, jonka alkuperä on jäänyt mysteeriksi. Sain tahdolla ja hengellä taisteltua itselleni edelleen rakkaan EM-pronssin ottelusta, hokeissa suoritus jäi alle oman tason, mutta se ei jäänyt niin paljoa harmittamaan, kun oli kotiin tuomisia mutenkin. Kokemus siitä, ettei omaan kroppaan voikaan luottaa ja omaan arviointikykyyn omasta tilasta oli melko traumaattista. Hitaasti koko positiivinen olemukseni oli muuttunut äkäiseksi ja itkuiseksi, entinen hyvä asenne kireäksi hampaiden kiristelyksi. En pitänyt itsestäni enkä ollut kovin hyvää seuraa kotona tai tatamilla. Lähes vuoden tauko kunnon harjoittelusta tai no ei tauko, mutta fyysinen este kunnon kehittymiselle on jättänyt arpensa ja sitä teippaillaan edelleen kasaan. Tiesin, että MM-kisat tulevat kunnon kehittymisen kannalta liian pian, en millään ehdi kehittyä miinukselta huippukuntoon vahingoittamatta itseäni. Onneksi tajusin tämän ja maajoukkuetreenissä otin paljon joogaa ja kehonhuoltoa mukaan harjoitteluun sekä säännölliset hierojakäynnit, jotta kroppani pysyisi kasassa. Ja se pysyi, tästä olen onnellinen. Henkinen puoli jäi kuitenkin "teippauksen tasolle" eli toivoin, että saan pidettyä itseni kasassa enkä pystynyt prosessoimaan kokemuksiani tarpeeksi. Tämä johtikin yliyrittämiseen, enkä nauttinut päivästä samalla tavalla kuin SM-kisoista tai EM-kisoista. 

Tällä kaudella olen kilpaillut siksi, että halusin ja siksi, että halusin kokeilla saisinko itselleni takaisin kilpailun iloa ja opetella positiivista psyykkistä valmistautumista ja latautumista kisatilanteessa. Aiemmin olen kokeillut musiikin kuuntelua ja mielikuvaharjoituksia, mutta ne eivät ole tottaneet kovinkaan hyvää tulosta. Tällä kaudella olen pyrkinyt olemaan sosiaalinen ja positiivinen (siis oma itseni!) ja nauttia muiden seurasta aina oman sarjan alkuun saakka ja sitten olen hieman vetäytynyt omiin oloihin ja hakenut omien avainsanojen kautta oman zonen, vakuuttanut itseni kyvyistäni ja keskittynyt vastustajien ja kisaamisen sijaan itseeni. Mielestäni tämä on toiminut toistaiseksi hyvin SM-kisoissa pääsen taas tätä testaamaan. 

Valmentaja-lehden artikkelin ja oman prosessoinnin tärkein anti on ollutkin se, että huono kisasuoritus tai kisäpäivä eivät määritä minua tai osaamistani, voin ja saan silti kokea olevani hyvä tässä mitä teen, eikä se toisaalta vie pois sitä, että muutkin ovat hyviä. Todellisuushan on MM-kisoissa, että kaikki ovat hyviä ja voivat voittaa (myös minä!). Kyse on myös vain yhdestä päivästä yhdestä kisasta. Ja onko aivan kauheaa olla 4.paras maailmassa? No ei, vaikka kisaajana tietysti se mitali on se mitä halusin mukaan. ;) 

Psykkinen valmennus on hastava osa-alue, mutta se kiehtoo minua. Haluan valmentajana kehittyä tukemaan ja auttamaan urheilijoita saamaan itsestään ei vain fyysisesti vaan myös henkisesti kaiken irti itsestää, koska silloin urheilussa yhdistyy ilo ja ankara tekeminen. Ehkä pitäisikin ajatella ei vain rakkaudest lajiin vaan myös rakkaudest itseen.